hei, onpa siitä aikaa. ja niin kovasti tapahtunut.

minä käyn psykoterapiassa, olen lopettanut kaikkien mielialalääkkeitten käytön, masennus on kontrollissa ja koko syömistouhuni on muuttunut sen verran että tällä hetkellä papereissani lukee anoreksia. tammikuussa, viimeisimmässä entryssäni (!) mainitsemastani erityisestä henkilöstä kasvoi lyhytaikaisen parisuhteilun jälkeen korvaamaton ystävä.

minä olen fyysisesti aikamoisen paskana. luojan kiitos pääsen lääkäritutkimuksiin jossa katsotaan kuinka ovat mitkäkin arvot kohdallaan. aneeminen olen jatkuvasti, pitäisi varmaan syödä rautakanki. onkohan siinä kaloreita? kroppa ei tunnu kestävän oikein mitään ponnisteluja, jo puolentoista tunnin joogaaminen tuntuu vaikealta, vaikka siitä niin nautinkin.en jaksa enää nostaa sellaisia asioita, joita olen ehkä muutama kuukausi sitten jaksanut nostaa. olen jatkuvasti mustelmilla ja silmänaluseni mustuus vetää vertoja ..jo vaikka mille.

äidille kerroin, terapeutin kannustamana. "äiti, mulla on syömishäiriö." hiljaisuus. "mitä se meinaa" "että mä en osaa syödä. mä en syö ja jos syön mä todennäköisesti oksennan sen." "jaaha.. kyl mä oon arvannu että jotain on kun kuihdut vaan". "niin. älä mee kertoilemaan tätä, mä haluan että mä kerron itse jos kerron".
ja kuitenkin nyt koko perheeni tietää jo. se kyttäys, kyselyt, katseet, painostus!

mä olen laihtunut 30% lähtöpainostani. jopa terapeutti kauhisteli sitä kilomäärää. ja se on ihanaa (karmea sanoa, mutta ihanaa se on) kun joku ammattilainen osoittaa huolta. kun kartoitimme sitä, kuinka paljon ruoka on elämässäni ja ajatuksissani, olin ihan hämilläni. onko sitä jotain muutakin? eikö se ole ihan okei että mä aikataulutan elämääni sen mukaan että tuolla mä voin olla syömättä ja tuolla mä voin syödä puolikkaan piparin. eikö se ole ihan okei että musta päivän ravinnoksi riittää neljä litraa teetä ja desi mehukeittoa ja musta se on ihan normaalia? eikö se oo ihan okei että mulle tulee ananaspurkillisen syömisestä itkettävän huono omatunto ja käyn oksentamassa ne pois kehostani? ja kun täytin ruokapäiväkirjaa terapeutille, se sanoi että tästä tulee ihan hirveän vähän kaloreita eikä mikään ihme että sulla on jatkuvasti huono olo ja ei tällä pärjää, ihme että oot pystyssä, mä kuulin vain sanat "hirveän vähän kaloreita" ja hymyilin. ja musta mä olin sillä viikolla syönyt ihan hirveästi ja usein.

ja siltikään vieläkään mä en mielestäni ole hyvä.
en riittävän pieni, en riittävä, en hyvä.