juhannus on ohi, keskikesän juhla. hitaasti kohti syksyä taasen, pelottaa jo nyt tuleva syksy, tiedän, että se saa minut taas entistä alakuloisemmaksi ja huonovointisemmaksi.

vietin juhannusta niin ystävien kuin vanhempienikin seurassa, ja näin ollen syömiset paisuivat suureksi ja oksentelut vähenivät, ja minun on huono olla, olen lihonut reilun kilon, ja olo on hirveä, hirveä. ahdistunut. olen ollut nyt juhannuksen jälkeen vuorokauden kotonani yksin ja oksentanut kolmesti. minun on pakko saada heti se kilo pois, jotta pääsen laihtumaan lisää, pakko, pakko. toisaalta tapasin viikonlopun aikana myös tuttuja, joita en ole nähnyt kuukausiin, ja sain monesti kuulla laihtuneeni hurjasti ja näyttäväni aivan erilaiselta kuin ennen ja kaikki tämä vain imarteli ja nostatti minussa palon laihtua lisää, lisää, lisää, itsekkäästi ajateltu, mutta tahdon, että kun seuraavan kerran heidät tapaan, he voivat sanoa samoin ja minä voin tuntea onnistumista ja tyytyväisyyttä. olen hirveä, kamala, itsekeskeinen kakara.

tästäkin tunnen syyllisyyttä, että olen unohtanut tehdä merkintöjä blogiini. kirjoitukseni ovat olleet niin harvassa. minun pitää ryhdistäytyä ja muistaa kirjoitella useammin.  

siskoni tietää. hän ei ole tätä minulle suoraan sanonut, vaan äidillemme, ja äitini juhannuksen aikana kysyi minulta onko minulla syömishäiriötä, ja kun tietenkin vastasin kieltävästi, hän sanoi siskoni olevan asiasta varma. ja kun sanoin hänen puhuvan hulluja, hän vain katsoi minua ja kysyi "pärjäätkö sinä?" hämmennyin, olin hetken hiljaa ja vastasin "totta kai, mä oon jo iso tyttö", äitini sanoi jotain, johon en enää osannut vastata: "etkä ole, sä olet mun pikkuinen ja sä kuihdut vaan". toisaalta tämäkin teki onnistuneen olon, mutta toisaalta minua alkoi hirveästi pelottaa. ehkä minun on vain parempi vältellä heidän tapaamistaan, niin olisi minun helpompaa toteuttaa itseäni ilman pelkoa ja syyllisyydentuntoa. en tiedä. olen hämmentynyt.