olen liikaa puhunut. olen puhunut joillekin ystävilleni itsestäni, toiminnoistani ja kuulumisistani liikaa. kaduttaa. kaduttaa niin perhanasti. en minä haluaisi oikeastaan kertoa ja puhua vaikka toisaalta tahdonkin.. ristiriitaista.

tiedän, että psyykkinen tilani alkaa olemaan siinä vaiheessa että jos en itse pian tee jotain, en enää pian ymmärrä itsekään missä kunnossa olen. toisaalta se pelottaa minua, toisaalta kiehtoo. kuinka pitkälle menen, kuinka pitkälle rahkeet riittävät, koska kaikki loppuu, milloin saan rauhan ja milloin minun ei tarvitse enää hävetä ja salailla, vaikka sitä vielä niin kiihkeästi haluankin?

usein kun ajan pikkutietä autollani, ajan lujaa. ja katselen kohtia joissa.. "tuossa olisi oiva kivi." "tuossa monia suuria puita vierekkäin". jos vain antaisin ratin livetä otteestani? jos vain antaisin mennä?

laihtumista tapahtuu, oksentelua tapahtuu, syömättömyyttä tapahtuu, pakkomielteenomaisia lihasliikesarjojen ja käsipainojen nostelujen toistamista tapahtuu. mihinkäs ne siitä muuttuisi. samaa paskaa koko ajan.

olen poikki niin fyysisesti kuin henkisestikin. anemia. nenäverenvuotoja, huimausta, puutostiloja. minuun sattuu niin paljon, mutten osaa tulla siitä poiskaan, vaan ehkä tahdonkin olla huono ja kärsiä. mitätön, mitättömyys, ei minulla ole oikeutta. turrutan itseäni lääkkeillä ja alkoholilla ja tahdon olla huomaamaton. antakaa minun olla. antakaa minun mennä. antakaa minun kadota.

tuleeko minusta koskaan onnellista? tavoitanko koskaan sen mitä havittelen, saavutanko täydellisyyden? en usko itsekään siihen.

taas äitini kyseli ja ahdisteli. "ei tietenkään, kaikki on aivan kunnossa, voisitko jo uskoa". "hyvä on, mutta katokin ettet enää laihdu, mä olen huolissani, tarkkailen sua", vastasi. tarkkailkoon, saatana. minähän aion laihtua lisää.