olen liikaa puhunut. olen puhunut joillekin ystävilleni itsestäni,
toiminnoistani ja kuulumisistani liikaa. kaduttaa. kaduttaa niin
perhanasti. en minä haluaisi oikeastaan kertoa ja puhua vaikka
toisaalta tahdonkin.. ristiriitaista.
tiedän, että psyykkinen tilani alkaa olemaan siinä vaiheessa että jos
en itse pian tee jotain, en enää pian ymmärrä itsekään missä kunnossa
olen. toisaalta se pelottaa minua, toisaalta kiehtoo. kuinka pitkälle
menen, kuinka pitkälle rahkeet riittävät, koska kaikki loppuu, milloin
saan rauhan ja milloin minun ei tarvitse enää hävetä ja salailla,
vaikka sitä vielä niin kiihkeästi haluankin?
usein kun ajan
pikkutietä autollani, ajan lujaa. ja katselen kohtia joissa.. "tuossa
olisi oiva kivi." "tuossa monia suuria puita vierekkäin". jos vain
antaisin ratin livetä otteestani? jos vain antaisin mennä?
laihtumista tapahtuu, oksentelua tapahtuu, syömättömyyttä tapahtuu,
pakkomielteenomaisia lihasliikesarjojen ja käsipainojen nostelujen
toistamista tapahtuu. mihinkäs ne siitä muuttuisi. samaa paskaa koko
ajan.
olen poikki niin fyysisesti kuin henkisestikin. anemia.
nenäverenvuotoja, huimausta, puutostiloja. minuun sattuu niin paljon,
mutten osaa tulla siitä poiskaan, vaan ehkä tahdonkin olla huono ja
kärsiä. mitätön, mitättömyys, ei minulla ole oikeutta. turrutan itseäni
lääkkeillä ja alkoholilla ja tahdon olla huomaamaton. antakaa minun
olla. antakaa minun mennä. antakaa minun kadota.
tuleeko
minusta koskaan onnellista? tavoitanko koskaan sen mitä havittelen,
saavutanko täydellisyyden? en usko itsekään siihen.
taas
äitini kyseli ja ahdisteli. "ei tietenkään, kaikki on aivan kunnossa,
voisitko jo uskoa". "hyvä on, mutta katokin ettet enää laihdu, mä olen
huolissani, tarkkailen sua", vastasi. tarkkailkoon, saatana. minähän
aion laihtua lisää.
tiistai, 6. syyskuu 2005
Kommentit