poskeni ovat hirvittävän paisuneet. kurkkuani sattuu. suussani maistuu karvas.

olen syönyt tänään kahdesti, ja kahdesti olen myös oksentanut, kaiken, mahanesteitä myöten, ja oloni on hyvä, tunnen vahvuutta ja tiedän, minä pidän lankoja, minä ohjaan, minä kontrolloin. pieni ääni, silloin tällöin "oletko varma? oletko se sinä joka ohjaat?". sumennan sen, hiljennän sen. minä se olen. minä tiedän mitä teen.

minun pitäisi aloittaa lenkkeily. olen aina ollut hyvin laiska urheilun suhteen.. alkuvuodesta tein joka päivä itse suunnitelemaani lihaskunto-ohjelmaa parisen tuntia, mutta viime aikoina nekin ovat jääneet, en ole viitsinyt. pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni. tulisin kiinteämmäksi, pienemmäksi. mitään lihaksia en halua, en! haluan vain kiinteytyä, jotta joskus kehtaisin pitää avonaisempia vaatteita, vaikkapa hihattomia paitoja ja lyhyitä hameita. ja käydä uimassa. sitä haluaisin, mutta en tahdo tieten tahtoen esitellä rumaa vartaloani. nytkin pitäisi mennä ystävien kanssa mökille saunomaan ja uimaan, mutta luulenpa että jonkin verukkeen turvin laistan siitäkin. en yksinkertaisesti halua, jos jo minua itseänikin ällöttää oma peilikuvani, miltä se sitten muiden silmissä näyttääkään.

huomenna menen vanhemmilleni. pelottaa jo valmiiksi. en tahdo että äitini kyselee, en tiedä mitä vastata ja ahdistaa ja pelottaa.