tämä on taas niitä päiviä jotka voisi pyyhkiä pois, mieluummin vaikka jos olisi nukkunut koko päivän, mitä tahansa, kunhan ei olisi näin huono olla, ja väsyttäisi, mutta pelkäisi mennä nukkumaan, koska tietää näkevänsä taas epämääräisen pelottavia unia.

en tiedä onko se vain kuvitelmaa vaiko ihan todellista totta, mutta taas tämän päivän jälkeen.. olen entistä epävarmempi perheeni seurassa. 'salaista' katseiden vaihtoa, niin että minä sen varmasti näen. kommentti siellä, toinen täällä. piilovittuilua. syö pulla. en syö. syötpäs. en syö, mä en syö pullaa. huokaus, ja silmien muljautus. kuin olisin pahainen kiukutteleva kakara.
ehkä olenkin.
päivä perheen seurassa ja olen hermoraunio. en tahdo jaksaa heitä.. itsekästä, typerää. miksi tunnen minuun kohdistuvan vihaa? miksi pelkään isosiskoni vihaavan minua? miksi tunnen hänestä huokuvan jopa kateutta? onko hänen ajatusmaailmansa liian lähellä omaani, koska hänelläkin on (ainakin ollut, luultavasti edelleen yhä) syömishäiriö?
onko tämä kaikki vain minun hullun pääni kuvitelmaa?
en tunne oloani mukavaksi perheeni seurassa. vähiten perheeni. en oikein kenenkään tällä hetkellä. silti kaipaan seuraa enemmän kuin ikinä. sillä minua pelottaa olla yksin. pelkään, että jos taas kun olen yksin, alkaa nuo itsetuhoajatukset valtaamaan minua, ei, sitä minä en halua.
ympäri mennään yhteen tullaan. vaikka kuinka usein luulen päässeeni 'niskan päälle', että minä määrään myt, eikä syömiseni minua, silti huomaan palanneeni aina siihen pisteeseen, jossa kaiken määrittää ruoka, syöminen ja syömättömyys. sitä elämäni on, siinä minun elämäni pyörii. ja minä vihaan sitä. tyhjää, pientä ja onttoa elämääni.

tämä olo ei ole aina. tämä olo on silloin kun se pääsee menemään tähän pisteeseen, että mikään ruoka ei pysy sisällä, ja kurkkua ja vatsaa korventaa niin että olisin valmis repimään ne paljain käsin ihoni alta pois jotta kipu loppuisi. tämä on epätoivo, joka tulee, kun ajatukseni valtaa tunne että tässä minä olen enkä muualle pääse, minä en pääse tästä eroon.
ja haluan sitä enemmän kuin koskaan.

kesätauko terapiasta ei ole tehnyt hyvää, ei todellakaan.

minä nauran paljon. minä olen iloinen ihminen, oikeasti. (vakuuttelua itsellenikin)
minulla on rakkaita ystäviä joihin voin luottaa kun uskallan ja jotka tukevat minua, ja yrittävät auttaa.
silti minulla on näitä tuntemuksia että jos mieleni ei olisi edes tällä tasapainon-etsimis-puolella, vetäisin itseni kiikkuun. olen kiitollinen siitä, että olen löytänyt oikean elämänhaluni viime kuukausien aikana. joskus sekin tuntuu silti hieman kaukaiselta. en usko, että mitään kykenisin itselleni enää tekemään vaikka joskus toivoisinkin kykeneväni.. ei, en ole enää se ihminen joka toivoi tielleen juoksevan hirven tai se, joka veti pari laattaa pameja halutessaan nukkua.
mutta mikä minä olen?
joskus, liian usein, on olotila kellumisesta ja muovikuplista.
minä en ole tässä.
enkä tuolla.
en ole oikein missään.