onpa taas aikaa kulunut viime merkinnästä.. hmm. pitäisi jaksaa ja muistaa blogata useammin.

lopetin tuossa muutamisen viikkoa, ehkä enemmänkin aikaa sitten, omatoimisesti paniikkihäiriölääkitykseni. nyt se on palannut, ahdistus ja paniikkikohtaukset. olen joutunut ottamaan noita kohtauksiin määrättyjä lääkkeitä, beetasalpaajaa ja rauhoittavaa, nyt muutamia kertoja. pitänee aloittaa tuo estolääkityskin uudelleen, vaikken haluaisi.. hiukan niitä on vielä jäljellä. ja pitäisi reseptikin uusia. en jaksaisi. minua ahdistaa mennä tuonne paikalliseen terveyskeskukseen, siellä on seinilläkin korvat.

olen tullut tulokseen että aion hakea apua. ainakin tähän ahdistukseen ja masennukseen, muutakin kuin lääkkeellistä apua, tahdon, oikeasti tahdon, terapiaan. ehkä saattaisin puhuttua syömisongelmistakin, oikeastaan toivon että saisinkin puhuttua.. niin. se on vain niin vaikeaa. toisaalta päässä huutaa ei, ei, ei, ei tätä saa viedä minulta, kaikki on hyvin, kaikki on kontrollissa, mutta toisaalta.. tiedän että niin ei ole. ja sama ongelma tässäkin.. mistä minä lähden psykiatrista apua hakemaan? ei minulla varat riitä yksityiselle puolelle, ja paikallinen terveyskeskus ei houkuttele.

meni jo melkein kaksi viikkoa melkein normaalisyömisellä. en oksentanut kertaakaan, ja söinkin melkein joka päivä, joskus jopa lämmintäkin ruokaa. nyt taas on muutama päivä mennyt huonolla omallatunnolla syömisistä. äskenkin söin, ruisleipää ja teetä, ja tuli ihan uskomattoman huono olo ja oksentaa se piti. joskus minä pidin oksentamisen tuomasta tunteesta, mutta nyt minua lähinnä kammottaa. vihaan tätä olotilaa, vihaan. ja varsinkin viime aikoina on korostunut tuntemus, jota en ennen ole tuntenut. ennen pidin oksentamista itseni kontrolloimisena, nykyään tunnen sen vain epäonnistumisena, nyt on syömättömyys itsekontrollia.

mutta mutta.. on sattunut jotain hyvin ihanaa, joka on tuonut myös potkun siihen, että olen päättänyt hakea apua. olen tavannut ihmisen, josta välitän, ja joka välittää minusta. joka pitää minusta, ja pitää vartalostani. silittelee minua, ja pitää hyvänä. ja minusta tuntuu, että minä riitän. en ole ikinä tuntenut mitään tällaista.. en häpeä itseäni hänen seurassaan, en häpeä alastomuuttani, en häpeä vartaloani, hänellä on minuun parantava vaikutus. hänen seurassaan en tunne tarvetta käyttäytyä itsetuhoisesti. se on omituista ja ..pelottavaakin. en ole puhunut hänelle oikein mitään näistä pääni dilemmoista, mutta kaipa tuokin ajankohtaiseksi tulee.. oikeastaan tahtoisin pitää hänet poissa niistä, pelkään että se menee siihen että minä vain kaunistelen asioita ja vakuuttelen kaiken olevan hyvin, mutta kuitenkin piilossa harjoitan kaikkea sitä paskaa. toisaalta uskon, että hän saattaisi olla suureksi avuksi. mutta jaksaako hän? pelästytänkö hänet jos kerron että olen todellinen mental case? pitääkö minun pilata se mitä välillämme on tällaisella? onko minulla oikeutta vaatia häntä ymmärtämään? ja suurimpana.. miksi? onko minulla oikeutta tuntea näin? onko minulla oikeutta olla näin lähellä suurta iloa, ehkä jopa onnea?