olen tuijotellut kissaani, pesee tuossa nassuaan. onko suloisempaa näkyä?

en tiedä mistä aloittaisin. on tapahtunut paljon, vaikkei kuitenkaan sen suurempia ole tapahtunut. olen nauttinut näistä viime päivien ihanista säistä ystävieni seurassa, auringossa maaten (hieman tietysti palaen), olutta juoden, syöden (!), tyhjänpäiväisyyksiä ja vakavia puhuen. olen ollut iloinen ja ..onnellinen. yksinolo ahdistaa, luulen, että minun on lähdettävä täältä omasta kämpästäni piakkoin taas takaisin ihmisten ilmoille jos tahdon mieleni pysyvän hyvänä. hauskinta viime päivissä on ollut, että en ole suuremmin ajatellut syömisiäni. toki jokaisella syömiskerralla olen tuntenut omassatunnossani pistoksia ja ajatukset risteilevät, mutta juttu on siinä että minä olen syönyt. jopa monesti päivässä. tavallista ruokaa. ei turhia herkkuja, muttei myöskään liian suuria annoksia, kiitän luojaani pienestä vatsalaukustani, jolloin ei tule syötyä järkyttäviä annoksia; sisälleni ei yksinkertaisesti mahdu ja oksentelu on asia, jota en ystävieni luona harrasta. vaikka tunnenkin itseni mahdottoman paisuneeksi ja lihavaksi ja läskiksi ja rumaksi ja ällöttäväksi.

minua pelottaa, koska tämä loppuu, tämä iloisuus, milloin menee taas päin mäntyä ja sattuu ja ahdistaa. en tahdo tämän tunteen päättyvän, mutta tiedän, että sen on joskus pakko. tahdon vain nauttia elämästä ystävieni seurassa ja hymyillä. en tahdo miettiä vakavia asioita ja tulla alakuloiseksi, olen ihan tarpeeksi itkenyt viime päivinä, sain kuulla äitini muuttaneen pois isäni luota. asia on vielä liian tuore ja arka mietittäväksi, joten jätän sen pohtimisen myöhempään ajankohtaan.

ties monennenko kerran tästä mainitsen, mutta on niin ihanaa ja imartelevaa kuulla laihtuneensa, kuulla olevansa laiha. olen aina tuntenut suurta alemmuudentunnetta jopa ystävieni seurassa, koska olen aina pitänyt itseäni rumana ja heitä rutosti lihavampana. nyt tunnen oloni heidän seurassaan hyväksi ja normaaliksi ja ihan ok-näköisenäkin. että kelpaan heille ja voin olla heidän kanssaan murehtimatta ulkonäöstäni. tietysti, tiedän, ystävyydenhän pitäisi perustua samanarvoisuuteen, mutta itse en ole siihen kyennyt, olen aina tuntenut itseni paljon alhaisemmaksi kuin he ovat.

äh, minua ärsyttää tämä pinnallisuuteni. mutta toisaalta, perustin tämän blogin itseäni ja syömishäiriökäyttäytymistäni varten - suurten ja syvällisten asioiden puimiselle on minulle toiset ajat ja paikat.

nyt tunnen oloni hyväksi. toivon että se kestää.