minä en ole koskaan kannattanut lääkehoitoa. se tuntuu niin luotaantyöntävän epänormaalilta ja epäinhimilliseltäkin että aletaan sörkkiä aivoja kemikaalein.

mutta kun on pakko niin on pakko. eikä herra tohtori kysynyt niin minä en kertonut. hain lääkitystä ahdistukseen ja paniikkihäiriöön. sainkin. koomisinta on että psykiatrille meno jäi yhteen lausahdukseen "voidaan joskus katsoa josko sä tarttisit psykiatrista apua" ja kahden lääkkeen sivuvaikutuksissa todetaan syömishäiriökäyttäyminen ja yksi on voimakkaasti psyykkisesti addiktoivaa. toisaalta en jaksa olla kiinnostunut. kunhan nyt vaan saisi tämän ahdistuksen ja elämää rajoittavat paniikit pois. vaikkakin tietenkin ne ovat tiukasti kytkettyinä tuohon ja tähän kaikkeen syömisongelmiin, niistä en ole valmis luopumaan tai ammattiauttajille puhumaan, tahdon vain että voin elää niin kuin ennenkin, olla iloinen ja elämänhaluinen ja uskaltaa käydä kaupassa ilman monen tunnin ponnisteluja - mutta syömiskäyttäytymistäni en halua muuttaa, en todellakaan halua. en halua pois sitä tunnetta kun taas tajuaa tuonkin vaatteen jääneen liian isoksi ja sitä että edes jokin on kontrollissa itselläni tällä hetkellä ja tässä mielentilassa.

hah, toinen lääke estää vapinaa, toisessa sivuvaikutuksena vapina. koomista, toden totta.