minä en ole koskaan kannattanut lääkehoitoa. se tuntuu niin
luotaantyöntävän epänormaalilta ja epäinhimilliseltäkin että aletaan
sörkkiä aivoja kemikaalein.
mutta kun on pakko niin on pakko. eikä herra tohtori kysynyt niin minä
en kertonut. hain lääkitystä ahdistukseen ja paniikkihäiriöön. sainkin.
koomisinta on että psykiatrille meno jäi yhteen lausahdukseen "voidaan
joskus katsoa josko sä tarttisit psykiatrista apua" ja kahden lääkkeen
sivuvaikutuksissa todetaan syömishäiriökäyttäyminen ja yksi on
voimakkaasti psyykkisesti addiktoivaa. toisaalta en jaksa olla
kiinnostunut. kunhan nyt vaan saisi tämän ahdistuksen ja elämää
rajoittavat paniikit pois. vaikkakin tietenkin ne ovat tiukasti
kytkettyinä tuohon ja tähän kaikkeen syömisongelmiin, niistä en ole
valmis luopumaan tai ammattiauttajille puhumaan, tahdon vain että voin
elää niin kuin ennenkin, olla iloinen ja elämänhaluinen ja uskaltaa
käydä kaupassa ilman monen tunnin ponnisteluja - mutta
syömiskäyttäytymistäni en halua muuttaa, en todellakaan halua. en halua
pois sitä tunnetta kun taas tajuaa tuonkin vaatteen jääneen liian
isoksi ja sitä että edes jokin on kontrollissa itselläni tällä hetkellä
ja tässä mielentilassa.
hah, toinen lääke estää vapinaa, toisessa sivuvaikutuksena vapina. koomista, toden totta.
maanantai, 17. lokakuu 2005
Kommentit