äitini on puhunut viime aikoina hirveästi, kuinka on minusta huolissaan, ja olen huomannut hänen tarkkailevan minua, tänäkin aamuna, kun heräsin, olin hänen luonaan yötä, kävelin olohuoneeseen yöasussani, t-paidassa ja pikkuhousuissa, hän istui sohvalla ja katsoi minua, näin hänen katsovan jalkojani, vatsaani, hänen ilmeensä oli.. en tiedä. alakuloinen. ja kun lenkiltä tullessani hymyilin ja kerroin juoksemisen aiheuttamasta hyvän olon tunteesta, hänen katseensa oli silloinkin surullinen. ehkä hän arvaa, että minulla ei ole kaikki ns. "normaalisti" vaikka niin koitankin hänelle toitottaa. "minulla on kaikki hyvin". yöllä istuimme juttelemassa ja hän sanoi minulle, että pelkää etten minä ole ja voi hyvin, että minulla on jotain nyt vialla. ja taas sanoin sen saman virren, hieman muokaten "miksei minulla muka voisi olla kaikki hyvin, usko nyt, kaikki on hyvin". välillä tunnen suunnatonta himoa laukoa äidin jatkuviin kyselyihin totuus. ei, minulla ei ole kaikki hyvin. vihaan itseäni ja laihdutan, vaikka sinulle sanonkin etten niin tee, laihdutan, ja tahdon riuduttaa itseni.

tosiaan, aloitin taas lenkkeilyn. olen muutamana päivänä käynyt juoksemassa ja olo on ollut loistava! no, jälkeenpäin. itse lenkillä tunnen aina kuolevani, fyysinen kuntoni on järkyttävän huono, jo parin, kolmen kilometrin juoksu/hölkkälenkki aiheuttaa suunnatonta huohotusta ja jalkojen jomotusta. venyttelemällä senkin tosin saa pois. ihaninta on, kun juoksee ja tuntuu ettei pysty enää, mutta silti juoksee ja pystyy siihen, ylittää itsensä.

olen tuntenut suurta syyllisyydentuntoa syömisistäni. olen syönyt mielestäni hirveästi.vaikkakin aikavälillä maanantai-keskiviikko olin saanut puristettua reilun kilon pois, ei sekään tuntunut hyvältä. liian vähän. laihdu enemmän, tee jotain. älä syö. tänään olen syönyt salaattia. kolmesti. maha tuntuu kamalalta. paisuneelta. lihavalta. ällöttävältä. eilenkin söin kahdesti salaattia ja vielä leipää päälle. leivät tosin minun oli pakko oksentaa. edellispäivänä oksensin kerran. viikonloppuna en kertaakaan - tosin johtuu siitä, etten syönyt koko viikonlopun aikana kuin kerran.

olen todennut syömiskäyttäytymiseni menneen viime aikoina seuraavaan: en syö, jos syön, todennäköisesti oksennan, paitsi jos ateriana on jotakin turvallista kuten salaattia tai hedelmä tai muuta mahdollisimman vähäkalorista. (turvaruoka on hyvä termi. sitä käytän paljon itsekseni. stalinin lehmistä.)

olen laihtunut melkein 25% lähtöpainostani. aikaa on kulunut muutama kuukausi.

lisää lisää lisää lisää lisää.

juttelin erään ystäväni kanssa, ystävän, joka tietää tästä kaikesta, ja jutellessani hänen kanssaan ymmärsin, että ajatusmaailmani on hyvin vääristynyt ja sairas ja että tahdon pitääkin sen sellaisena. tietenkin. en minä halua että se loppuisi. sehän merkitsisi laihtumisen loppumista. ja edelleen, jos syömishäiriö hallitsee minun elämääni, on minun elämäni, mitä minulla olisi jos ei sitä. saman vanhan jauhamista, mutta niin se on, niin se on. jollain perverssillä tavalla minä nautin tästä sairaudesta. nautin! niin paljon kun se minut saakin tuntemaan itseni alhaiseksi ja huonoksi ja hirveäksi ja saa minut ahdistumaan, silti minä siitä jotenkin sairaalla tavalla nautin.. ja tahdon pitää sen.