ihka ensimmäinen kirjoitukseni tähän. pitäisi varmaan valaista hieman ja kertoilla henkilökohtaista historiaani.

miksi bloggaan? koska tahdon purkaa itseäni ja ajatuksiani jonnekin, ja olen huono puhumaan kenellekään, mieluummin kirjoitan. enkä tahdo vaivata ystäviäni puhumalla heille turhanpäiväisistä ongelmistani. tuntuu kuitenkin, etteivät he ole kiinnostuneita tai pahemmassa tapauksessa pitävät minua säälittävänä. lisäpotkun antoi löytämäni blog "leikin ruualla".

suurimman ajan elämästäni nielaisee psyykkinen tilani.

kuusi vuotta sitten sairastuin masennukseen, enkä ole vieläkään tervehtynyt. välillä on parempia aikoja, välillä huonompia. samat kuusi vuotta olen oireillut jos jonkinnäköistä häiriösyömistä.

kaikki alkoi joskus ala-asteella kun luokassa oli jotain biologian juttua  varten henkilövaaka. muistan sen häpeän ja alemmuudentunteen kun tajusin että minä en olekaan samankokoinen kuin muut vaan pyöreämpi. silloin aloitin ensimmäisen laihikseni, joskus neljännellä luokalla. kymmenvuotiaana. laihimmillani olin viisitoistavuotiaana, olin oppinut oksentelunkin jalon taidon, silloin jouduin psykiatriselle osastollekin. syynä ei ainoastaan, tietenkään kun on niin sekopäinen tapaus, ollut tuo ns. syömishäiriö, olihan siinä masennusta, itsemurhayrityksiä, pahimpana pysäkkinä sairaala ja huumeidenkäyttöä, varastelemista, koulunkäynnin väliinjättöä ym. en muista suurinta osaa vuosista 2000-2002, olen ollut vain sekaisin. erään ystävän kanssa olen jutellut jotain jälkeenpäin ja hän on kertonut erinäisiä asioita muttei kaikkia, sanoo että on hyvä etten kaikkea muista, eikä halua kertoakaan. osaston jälkeinen aika oli ihan hyvää. pari vuotta, kunnes muutin pois kotoa, syksyllä 2003.
siinä välissä sitten lihoin, mielestäni muodottamaksi mursuksi/norsuksi.
oksentelu alkoi taas. silloin harvemmin, ehkä pari kertaa kuussa kun vedin itseni ähkyyn sipseillä ja jätskillä ja karkilla sun muilla.
viime syksynä, erään ikävän sattumuksen jälkeen, päätin että nyt alkoi, minähän laihdun takaisin vanhoihin mittoihini. olen aina reagoinut kaikkeen ruoan kautta. puolisen vuotta meni niin että söin muuten normaalisti, pari-kolme kertaa viikossa tuli pakkosyönnit, tein järjestelyt ahmimisiin ja kaikkea. kävin
eri kaupoissa kun en kehdannut kaikkea syömistä ostaa kerralla yhdestä. kävin ensin toisen hampurilaisketjun drive-in-luukulla ostamassa aterian, sitten toisen. söin ihan järkyttäviä määriä ja oksensin kaiken pois. tämä jatkui huhtikuun alkuun asti.nyt.. niin. no, ainakin laihdun. housut, jotka ei mahtuneet mulle huhtikuussa on nyt löysät. vaa'alla en voi käydä joka päivä, kun minulla ei sellaista itselläni ole, käyn viikottain vanhempieni luona vaa'alla. kokovartalopeili minulla on, ahkerassa käytössä. en todellakaan pidä itsestäni enkä peilikuvastani, peilistä itsensä katsominen on minulle aina todella nöyryyttävä, ruma ja ahdistava kokemus. jollain tasolla tiedän olevani täysin normaalipainoinen, mutta se ei riitä minulle. ei todellakaan riitä. tahdon olla pienempi, laihempi, iloisempi. sellainen kuin silloin osastoaikoina, silloin olin niin laiha että minusta kulki pikkuisessa kotikylässäni juoru että olen heroiiniaddikti, vaikka en todellakaan ollut. olin vain laiha.
syön yleensä päivittäin yhden aterian. viime viikkoina noudattanut linjaa jugurtti myslin kanssa / ruisleipä kasviksilla / hedelmä. jos syön enemmän, oksennan sen pois. vaikka en edes välttämättä haluaisi oksentaa aina kun syön jotain ns. ylimääräistä, se tapahtuu automaattisesti, on pakko. aina ei edes tarvitse työntää sormia kurkkuun. hedelmät on sellaista "turvaruokaa", samaten kasvikset. niitä saatan syödä yhden ylimääräisen jos on sellanen olo että pyörtyy tai mahaa sattuu nälästä. joskus, jos sattuu jotain joka masentaa tai vituttaa menen ja ostan ison pakastepitsan ja jättipussin sipsejä, syön kaiken, oksennan kaiken. se on tapani käsitellä takaiskuja.

heh.. sitten kun on näitä nettisaitteja ja kirjoja jotka kertoo syömishäiriöistä, tarkoituksena olla paraneville avuksi ja kertoa kokemuksia, on minulle pelkästään hyvää lähdemateriaalia. mistäs muualta minä olisin oppinut sen, että hampaita ei saa kahteen tuntiin harjata oksennuksen jälkeen kuin stalinin lehmistä? siskonmakkarat on myöskin oiva opus.

pahinta on valehtelu äidille. "en tietenkään oksentele, mitä sä oikein kuvittelet"  "vaikka mulla onkin syömishäiriöhistoria, mä osaan silti laihduttaa terveellisesti" "mä söin just kotona" "enkä oo laihtunu, älä hulluja puhu"

ja silti en ole laiha. haluan olla. haluan olla niin laiha kuin joskus olin, sellainen, että äiti tuli aina selän taakse ja laittoi käden mun vyötärön ympäri ja huokaisee "ylettää melkein pelkillä sormilla sun mahan
ympäri". mä haluan että luut paistaa läpi. tunnen sairasta kateutta kun näen anorektisia ja nälkiintyneitä kuvia ihmisistä. "onpas siinä tahdonvoimaa" on ensimmäinen miete.

mä en näe ongelmaa itse. enkä halua nähdä. tämä ei ole minulle ongelma, vaan normaalia elämää. tämä on ollut minun ajatuksenjuoksuani jo kuusi vuotta. on normaalia että minun elämäni suurin asia on ruoka, että minun ajatukseni täyttää ruoka ja kaikki mitä mun elämässä on liittyy ruokaan ja ruoka liittyy mun elämässä kaikkeen. tämä on minun elämäni. mitä minulla olisi jollei tätä?

tänään on ei ruokaa -päivä. kahvia vain.

maanantaiolo on ankea taas. ei saa mitään aikaan ja ahdistaa. pitäisi siivota, tiskata käydä suihkussa. en jaksaisi. en ole viitsinyt edes postia laatikosta hakea. toisaalta, siellä sataakin, ja toiselle puolelle tietä käveleminen saattaisi kastella. ymmärrettävää siis.

nukkumiseni on taas kääntynyt päälaelleen viime päivinä. en saa unta ennen aamua ja nukun iltapäivään. tai sitten en nuku ollenkaan. toisaalta, eipä tuo kauheasti haittaakaan, en tunne kovin suurta väsymystä. tosin tämä saattaa johtua myös kohtalaisen suuresta päivittäisestä kofeiiniannoksestanikin.. kahvi on hyvää. ja olen hyvin, hyvin kiukkuinen jollen sitä joka päivä saa, vähintään neljää, viittä kupillista.

voipi olla, että tuossa yöllemmällä kirjoittelen lisää. nyt on pää sekavahko, ei kulje ajatus, joten on parempi luovuttaa ja jatkaa myöhemmin.