ihka ensimmäinen kirjoitukseni tähän. pitäisi varmaan valaista hieman ja kertoilla henkilökohtaista historiaani.
miksi bloggaan? koska tahdon purkaa itseäni ja ajatuksiani jonnekin, ja olen huono puhumaan kenellekään, mieluummin kirjoitan. enkä tahdo vaivata ystäviäni puhumalla heille turhanpäiväisistä ongelmistani. tuntuu kuitenkin, etteivät he ole kiinnostuneita tai pahemmassa tapauksessa pitävät minua säälittävänä. lisäpotkun antoi löytämäni blog "leikin ruualla".
suurimman ajan elämästäni nielaisee psyykkinen tilani.
kuusi vuotta sitten sairastuin masennukseen, enkä ole vieläkään tervehtynyt. välillä on parempia aikoja, välillä huonompia. samat kuusi vuotta olen oireillut jos jonkinnäköistä häiriösyömistä.
kaikki alkoi
joskus ala-asteella kun luokassa oli jotain biologian juttua
varten henkilövaaka. muistan sen häpeän ja alemmuudentunteen kun
tajusin että minä en olekaan samankokoinen kuin muut vaan pyöreämpi.
silloin aloitin ensimmäisen laihikseni, joskus neljännellä luokalla.
kymmenvuotiaana. laihimmillani olin viisitoistavuotiaana, olin oppinut
oksentelunkin jalon taidon, silloin jouduin psykiatriselle
osastollekin. syynä ei ainoastaan, tietenkään kun on niin sekopäinen
tapaus, ollut tuo ns. syömishäiriö, olihan siinä masennusta,
itsemurhayrityksiä, pahimpana pysäkkinä sairaala ja huumeidenkäyttöä,
varastelemista, koulunkäynnin väliinjättöä ym. en muista suurinta osaa
vuosista 2000-2002, olen ollut vain sekaisin. erään
ystävän kanssa olen jutellut jotain jälkeenpäin ja hän on
kertonut erinäisiä asioita muttei kaikkia, sanoo että on hyvä etten
kaikkea muista, eikä halua kertoakaan. osaston jälkeinen aika oli
ihan hyvää. pari vuotta, kunnes muutin pois kotoa, syksyllä 2003.
siinä välissä sitten lihoin, mielestäni muodottamaksi mursuksi/norsuksi.
oksentelu alkoi
taas. silloin harvemmin, ehkä pari kertaa kuussa kun vedin itseni
ähkyyn sipseillä ja jätskillä ja karkilla sun muilla.
viime syksynä,
erään ikävän sattumuksen jälkeen, päätin että nyt alkoi, minähän
laihdun takaisin vanhoihin mittoihini. olen aina reagoinut kaikkeen
ruoan kautta. puolisen vuotta meni niin että söin muuten normaalisti,
pari-kolme kertaa viikossa tuli pakkosyönnit, tein järjestelyt
ahmimisiin ja kaikkea. kävin
eri kaupoissa kun en kehdannut
kaikkea syömistä ostaa kerralla yhdestä. kävin ensin toisen
hampurilaisketjun drive-in-luukulla ostamassa aterian, sitten
toisen. söin ihan järkyttäviä määriä ja oksensin kaiken
pois. tämä jatkui huhtikuun alkuun asti.nyt.. niin. no, ainakin
laihdun. housut, jotka ei mahtuneet mulle huhtikuussa on nyt
löysät. vaa'alla en voi käydä joka päivä, kun minulla ei sellaista
itselläni ole, käyn viikottain vanhempieni luona vaa'alla.
kokovartalopeili minulla on, ahkerassa käytössä. en todellakaan
pidä itsestäni enkä peilikuvastani, peilistä itsensä katsominen on
minulle aina todella nöyryyttävä, ruma ja ahdistava kokemus. jollain
tasolla tiedän olevani täysin normaalipainoinen, mutta se ei riitä
minulle. ei todellakaan riitä. tahdon olla pienempi, laihempi,
iloisempi. sellainen kuin silloin osastoaikoina, silloin olin niin
laiha että minusta kulki pikkuisessa kotikylässäni juoru että olen
heroiiniaddikti, vaikka en todellakaan ollut. olin vain laiha.
syön
yleensä päivittäin yhden aterian. viime viikkoina noudattanut linjaa
jugurtti myslin kanssa / ruisleipä kasviksilla / hedelmä. jos syön
enemmän, oksennan sen pois. vaikka en edes välttämättä haluaisi
oksentaa aina kun syön jotain ns. ylimääräistä, se tapahtuu
automaattisesti, on pakko. aina ei edes tarvitse työntää sormia
kurkkuun. hedelmät on sellaista "turvaruokaa", samaten kasvikset. niitä
saatan syödä yhden ylimääräisen jos on sellanen olo että pyörtyy tai
mahaa sattuu nälästä. joskus, jos sattuu jotain joka masentaa tai
vituttaa menen ja ostan ison pakastepitsan ja jättipussin sipsejä, syön
kaiken, oksennan kaiken. se on tapani käsitellä takaiskuja.
heh..
sitten kun on näitä nettisaitteja ja kirjoja jotka kertoo
syömishäiriöistä, tarkoituksena olla paraneville avuksi ja kertoa
kokemuksia, on minulle pelkästään hyvää lähdemateriaalia. mistäs
muualta minä olisin oppinut sen, että hampaita ei saa kahteen tuntiin
harjata oksennuksen jälkeen kuin stalinin lehmistä? siskonmakkarat on
myöskin oiva opus.
pahinta on valehtelu äidille. "en tietenkään
oksentele, mitä sä oikein kuvittelet" "vaikka mulla onkin
syömishäiriöhistoria, mä osaan silti laihduttaa terveellisesti" "mä
söin just kotona" "enkä oo laihtunu, älä hulluja puhu"
ja silti
en ole laiha. haluan olla. haluan olla niin laiha kuin joskus olin,
sellainen, että äiti tuli aina selän taakse ja laittoi käden mun
vyötärön ympäri ja huokaisee "ylettää melkein pelkillä sormilla sun
mahan
ympäri". mä haluan että luut paistaa läpi. tunnen sairasta
kateutta kun näen anorektisia ja nälkiintyneitä kuvia ihmisistä. "onpas
siinä tahdonvoimaa" on ensimmäinen miete.
mä en näe ongelmaa
itse. enkä halua nähdä. tämä ei ole minulle ongelma, vaan normaalia
elämää. tämä on ollut minun ajatuksenjuoksuani jo kuusi vuotta. on
normaalia että minun elämäni suurin asia on ruoka, että minun
ajatukseni täyttää ruoka ja kaikki mitä mun elämässä on liittyy ruokaan
ja ruoka liittyy mun elämässä kaikkeen. tämä on minun elämäni. mitä
minulla olisi jollei tätä?
tänään on ei ruokaa -päivä. kahvia vain.
maanantaiolo on ankea taas. ei saa mitään aikaan ja ahdistaa. pitäisi siivota, tiskata käydä suihkussa. en jaksaisi. en ole viitsinyt edes postia laatikosta hakea. toisaalta, siellä sataakin, ja toiselle puolelle tietä käveleminen saattaisi kastella. ymmärrettävää siis.
nukkumiseni on taas kääntynyt päälaelleen viime päivinä. en saa unta ennen aamua ja nukun iltapäivään. tai sitten en nuku ollenkaan. toisaalta, eipä tuo kauheasti haittaakaan, en tunne kovin suurta väsymystä. tosin tämä saattaa johtua myös kohtalaisen suuresta päivittäisestä kofeiiniannoksestanikin.. kahvi on hyvää. ja olen hyvin, hyvin kiukkuinen jollen sitä joka päivä saa, vähintään neljää, viittä kupillista.
voipi olla, että tuossa yöllemmällä kirjoittelen lisää. nyt on pää sekavahko, ei kulje ajatus, joten on parempi luovuttaa ja jatkaa myöhemmin.
Kommentit