strangelovella
on ollut hämmentävää aikaa. olen hänen blogistaan lukenut, kuinka hän
on saanut tietää että moni hänen tuttavistaan lukevat hänen
merkintöjään, vaikka hän on luullut yksityisyytensä olevan suojattu
(jaksamista toivon sinulle).
ja tämä on saanut minutkin mietteliääksi, mitä jos minullekin kävisi
niin? uskon olevani silti salassa vielä, ja toivon niin pysyvänkin,
sillä vain yksi oikean elämän tuttavani tietää ongelmistani syömisen
suhteen, eikä hänkään enää niin tarkkaan ja kaikkea. uskon
kirjoittaneeni niin, ettei minua voi tunnistaa, sillä pelkään sitä. en
minä osaa käsitellä ongelmiani kasvoista kasvoihin enkä ihminen
ihmiselle. tarvitsen tällaisen kiertoreitin jota kautta ilmaista
itseäni ja pahaa oloani. ja en ole valmis vielä kohtaamaan silmästä
silmään, silloinhan ongelmat tulevat oikeasti oikeiksi kun niitä
aletaan ääneen käsitellä.
kävin kolme päivää sitten vaa'alla pitkästä aikaa. olin aivan varma
että olisin lihonut, olo oli kuin pullataikinalla. ja vielä mitä! voi
sitä riemua, hymyilin peilikuvalleni ja hoin äänettömästi mutta huulet
liikkuen erinäisiä kirosanoja hämmästykseni merkiksi. vaikka olin juuri
syönyt leipää ja päälläni oli paksut vaatteet, vaaka näytti kolmea
kiloa vähemmän kuin viime punnituksellani, olisikohan siitä ollut aika
noin puolitoista viikkoa. suunnattoman iloinen yllätys.
sen jälkeen en olekaan syönyt kuin muutaman palan näkkileipää ja hiukan
pakastevihanneksia; totta kai haluan että seuraavallakin kerralla vaaka
näyttää vähemmän ja saan taas olla riemuissani. paitsi tänään. keitin
riisiä ja paistoin kalapaloja sipulilla, söin ihan hirveän määrän.
tarkoitus ei ollut syödä paljoa, mutta siinä ruokaa laitellessani
totesin että minun oli oikeasti nälkä ja teinkin isomman annoksen, ja
söin kaiken. huono omatuntohan siitä tietysti tuli ja oksensin kaiken
pois. ja nyt on taas hyvä olo, vaikka kurkku onkin kipeä ja suussa
maistuu sanalla sanoen kuvottavalta, mitä siitä sitten. minä sain ne
pois, sain syödä, mutta silti minun ei tarvitse pitää niitä sisälläni.
pidän enemmän itse syömisestä, pureskelusta ja niin edelleen, kuin
siitä tunteesta että vatsassani on jotain. täysi tunne vatsassa on
ahdistava, painostava. nälkä tuntuu paremmalta, tyhjä vatsa joka kurnii
ja näyttää pieneltä.
onko väärin etten halua myöntää tämän olevan jotenkin väärin ja
vaarallista, onko väärin että minä pidän tästä ja jopa nautin ja tahdon
aina vain enemmän ja lisää, enkä tahdo puhua siitä sen oikealla
nimellä? minusta se ei ole häiriö, se on käyttäytymistäni ja minua. nyt
on hetki, jolloin tunenn hallitsevani täydelliseesti ja kaikki on
hyvin, olen tyytyväinen.
keskiviikko, 3. elokuu 2005
Kommentit